keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Isona minusta tulee... "mä oon jo iso"

Jokainen meistä on erilainen, ainutlaatuinen yksilö. Kaikille ei sovi kaikki, eikä pidäkkään sopia. Vuosien jälkeen olen huomannut, että oppimistyylin huomioiminen opetuksessa vaikuttaa motivaation jälkeen eniten oppimiseen. Jos mietitään minua oppilaana, olen joskus ollut hyvinkin hankala. Ala ja yläasteella en malttanut olla paikallaan, olla hiljaa. Häiritsin muita ja ennen kaikkea itseäni. Hyvällä menestyksellä kuitenkin selvisin. Amiksena olin maltillisempi, energiaa purettiin mm. puutöissä ja oltiin paljon metsässä. Tuntui näin ollen paljon helpommalta istua ne muutamat tunnit luokassa. AKK:ssa opiskelussa on kuitenkin ollut jotakin poikkeuksellista. Mulla on ollu hyvin korkea motivaatio. Mä oon halunnu ja tahtonu. Ja oon saanu tehdä 90% ajasta.
 
Jossain kohtaa koulua aloin enempi tarkastella opettajia koulussa. Ja jonain päivänä tiedostin asian, että tuollainen minä myös haluan olla. Opettaa toiselle jotakin mitä itse osaa ja nähdä se muutos. Jättää jälkensä. Aikaisemmassa elämässä oon vähissä päässyt tätä kokemaan. Ohjaajana oon siirtäny tietoa ja taitoa eteenpäin. Jousiammunnassa on ollut hienoa nähdä kun pieni tyttö kannattelee jousta ensin huojuen ja kun oon kertonu muutaman korjaavan tekijän, tyttö seisoo ryhdikkäästi ja onnistuu ammunnassa. Syntyy positiivinen kokemus. Pidemmän ajan ohjaamista tein päiväkodissa, avustin tyttöä ja yritin opettaa perusasioita parhaani mukaan. Siinä vaadittiin pitkäjänteisyyttä, ei kaikki opi kerrasta, eikä useastakaan kymmenestä kerrasta. Kuitenkin, aina se palkitsevin kohta on ollut nähdä kehitystä ihmisessä.

Oon huomaamattani oireillu tästä asiasta jo pitkään. Yläasteella opetin ainakin kymmenen tyttöä ajamaan mopolla, eikä yksikään keulinu ja vetäny nurin. Sählyä pelastessa koitin opettaa muille tytöille miten mailaa pidellään ja miten koko sählyä yli päätään pelataan. Oma liikunnan opettajani ei tuolloin kamalasti tästä tykännyt. Ehkä olin toisen tontilla tai ehkä en osannut aina muotoilla asioita kauniilla tavalla.

Mä oon elämäni aikana nähny monenlaisia opettajia. Voin mainita saaristolaivurikurssilta opettaja Matti Eskelisen. Alussa tämä hieman oli hiljainen ja puhui hieman monotonisesti pakolliset alkupuheet, mutta kun päästiin puhumaan merestä, ääni muuttui täysin ja yhtäkkiä koko luokka oli otettu haltuun. Havahduin itsekkin ja kun huomasin innostuksen aiheeseen, sitä oli paljon helpompi kuunnella. Hyvä opettaja on kiinnostunut asiasta jota opettaa.

Koulussa trukkikurssilla harjoiteltiin ajamista ja mulla oli vähän turvaton olo kun justiin oltiin katotttu videoita joissa kaikki paikat sortuu kuskin takia. Ajelin menemään ja pelotti hieman. Siinä kun pyörittelin päätä, huomaan ettei opettaja ole paikalla. Hyvä opettaja on läsnä, henkisesti ja fyysisesti.

Oon ollut onnekas kun sain hitsaajan ammattitutkinnolle hyvät opettajat. Mä en olis läheskään näin pitkällä ilman näitä kahta miestä. Jauhiaisen vinkistä ylipäätään jatkoin, hyvä niin. Talven aikana Jauhiainen siirty enempi muihin työtehtäviin ja jäin enempi Merilän oppitytöksi. Ja kun oon rehellinen, en ensin lämmenny Merilälle. Tuntu et en osaa kommunikoida yhtään. En osannu kuunnella ja varmaankin olin liian malttamaton. Uskon että tunne on ollu molemminpuolinen, olenhan mä aika rasittava kun virtapiikin saan. Jossain kohtaa huomasin, että meillä on murteen lisäksi toinenkin yhteinen tekijä: Oulun Kärpät. Alettiin jääkiekon kautta jutella enemmän ja kun Merilästä tuli virallisesti mun opettaja, puhuttiin hitsaamisestakin. Merilä opetti mulle monet hitsausasennot, oli tekemässä musta putkihitsaajaa. Merilässä kaikista parasta on ollut kannustaminen. Laki koe oli henkisesti tosi raskas, kun musta alkoi tuntumaan etten riitä, en valmistu. Aina Merilä ilmestyi jostain ja hyvinkin pienillä eleillä kannusti jatkamaan.

Kun kävin Haapavedellä edellisen kerran, kävin samalla matkalla kirjoittamassa työsopimuksen. Soittelin tärkeille ihmisille tästä ja en tienny miten päin olla. Työsopimus matkusti etupenkillä koko matkan. Kunnes yhtäkkiä mut valtasi kamala haikeus ja aloin miettimään Merilää. Mulla on ollu erittäin hyvä opettaja, jotkut ihmiset tekevät syvemmän vaikutuksen ja Merilä on sellainen. Ja sitten pääsi itku, onnesta ja surusta. Oon jo sen verran monet koulut käyny, että vaikka kuinka sanottaisiin että nähdään koulun loputtua, se on todellisuudessa hyvin vaikeaa toteuttaa. Tuli suru siitä, että tiesin ettei kovin monesti enää nähdä. Silti olin iloinen siitä, että tälläinen ihminen oli vaikuttanut minuun pysyvästi. Mertsi: sata varmaa on se, että Kärppä peli mennään vielä katsomaan!

Pentti Merilä, minä ja Ari Jauhiainen

Jauhiaisen vielä ollessa enempi halliopettaja sain olla tämän apuna. Muutaman kerran opetin kuinka pienasta tehdään murtokoe, opastin hiomakoneiden käytössä ja levyleikkurilla. Ja nautin siitä suuresti. Jauhiaiselle kaikki edellä mainitut on peruskauraa, mutta mä otin ne vastaan kuin suurenkin vastuun.
 
Nakolinna pyys mua kerran pitämään tig-hitsaamisesta perustutkintolaisille infoa. Kerroin koneen nappulat ja tarkistin kaikki kaapelit ja varsinkin maakaapelin. Valoa ei syttyny ja nolotti ihan älyttömästi kun kaikki katso siinä innoissaan ja mää en saanu mitään aikaan. Olihan siellä joku kaapeli väärässä paikassa, en enää muista tarkalleen mikä, mutta kuitenkin olin tulkinnu koneen merkintöjä väärin. NOLOTTI! Hitsasin mallin hyvällä menestyksellä. Paria kuukautta myöhemmin juttelin vanhan koulukaverin kanssa ja tämä kysyi multa et oonko oikeasti Turun AKK:ssa töissä. Olin ihan puulla päähän lyöty. Kuulemma kylillä oli näin puhuttu. Loppu peleissä selvisi että eräs opettava oli hieman ymmärtänyt kuvion väärin.
 
Viimeisiä levykokeita hitsaillessa levyn palat loppui kesken. Juri oli juuri tuonut ulkoa levyä ja eräs mies opiskelija isoa levyä siinä havitteli. Menin kysymään voitaisiinko molemmat leikata siitä. Se sopi. Ennenkin olin miettinyt että on siinä juron näköinen mies. Ja hiljainen. Huomasin ettei tämä puhu kovin hyvin suomea ja kysyin hänen äidinkieltään. Arnold vastasi sen olevan venäjä. Muutaman sanan muistin vielä venäjää ja rohkaistuin kokeilemaan miten kieli taipuu kun ei toinenkaan minun äidinkieltäni osannut. Ja kyllä siinä ilme ja olemus muuttu. Seuraavina päivinä kuulumiset vaihdettiin venäjäksi ja tulin kysyneeksi kuinka hitsaaminen sujuu. Puikolla hitsattiin jalkosaumaa. Eikä juuren teko sujunut. Halusin heti päästä näyttämään, ikävöin jo tuossa kohtaa puikolla hitsaamista. Juuri onnistui taasen ja koitin parhaani mukaan kertoa mitä kuuluu tehdä. Seuraavana päivänä näin Arnoldin ja juuri oli hyvä ja tämä hyvin iloinen että joku näytti kun oli pitkän aikaa yksin koittanut. Koin suurta onnistumisen tunnetta.
 
Isona minusta tulee... aika näyttää ja sanotaanko nyt näin että harjoitus tekee mestarin. ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti